Suomi-lovea

Ihmisenä on helppoa jäädä jumiin perspektiiviin, vanhaan totuttuun ajatusmalliin, koko valitsemaamme todellisuuskäsitykseen. On mielenkiintoista, miten näinkin “älykkäinä” nisäkkäinä on mahdollista elää täysin kuplassa tietämättä oikeastaan mistään ulkopuolisesta mitään. Luomme oman polun, oman todellisuuden, jonka mutkat ja koukerot havahduttavat elämäämme, koko senhetkistä todellisuuttamme. Siksi on helppo unohtaa, että elämä tapahtuu samaan aikaan kaikkialla muualla, esimerkiksi vain takapihalla, jossa muurahainen tallustaa eteenpäin. Se on tuon muurahaisen koko elämä, ruohonkorsi ja kivenmurikka, jotka täytyy ylittää. Matkustaminen on avannut minulle ovia toisiin todellisuuksiin, toisiin maailmoihin, mikä taas on saanut unohtamaan vanhat esteet, nostanut katseen kivenmurikan ulkopuolelle.

Tuhansien kilometrien välimatkan kulkeminen seitsemässä tunnissa tuntuu täysin absurdilta, mutta samaan aikaan siinä on jotain luonnollista. Olen kaukana kotoa, kaukana minulle luonnollisesta, mutta silti niin lähellä kaikkea mikä on, ja on aina ollut. Uskon, että ihminen on luotu sopeutumaan melkeinpä mihin vaan. Kun siirrämme mielen syrjään ja keskitymme olennaiseen, eli elämiseen sen raa’an kauniissa muodossa luonnon ja luontomme kanssa, olemme jonkin yhteisen ja saman äärellä. Edellinen postaukseni painottui niille yhteiskunnallisille eroille, joita olen löytänyt, mutta lähiaikoina olen fiilistellyt ihmisyyttä, luontoa, pysyvää minuutta, kaikkea yhtäläistä ihmisten ja elämän keskellä - todistajan sijainnista riippumatta. 

Jungin filosofian mukaan ihmiset voidaan määritellä 12 persoonallisuuden arkkityyppiin. Alan pikkuhiljaa ymmärtää tätä näkemystä paremmin. On nimittäin hämmentävää, kuinka samankaltaisia hahmoja löytyy jokaisesta maasta ja kulttuurista. On tilanteen tarkkailijoita, todistajia, esiintyviä, innokkaita, epävarmoja, rauhallisia, hätäisiä, hitaita. Kirjo on loputon, mutta jotenkin suppea. Jokainen uusi ihminen, jonka tapaan, tuo mieleeni lähes väistämättä jonkun jo ennen tapaamani ihmisen, ja jokainen heistä kätkee sisäänsä kasan tarinoita, jotka ovat satujakin ihmeellisempiä. 

Olen napannut itseni romantisoimasta eri olentojen elämää; ohikulkijoiden, eläinten, puiden, hyönteisten. Minua kiehtoo nimenomaan se perspektiivi, miten asukkaat täällä katselevat palmuja ja kookoksia niin kuin me katselemme mäntyjä ja käpyjä. Usein niitä ei edes nähdä, sillä näkymä on niin tuttu. Miten talvi on täällä sesonkiaikaa jolloin ihmiset heräävät eloon, kun taas Suomessa käperrymme kylmään pimeyden peittoon. Miten erilaisia vaihtoehtoja näemme elämälle, kuinka vapaiksi tunnemme itsemme, kuinka suuri on yhteisöllinen vastuu esimerkiksi perheen suhteen, kuinka korostettua on yksilön tahto ja onko sillä painoarvoa? Minkälaiseksi ympäristö ja kulttuuri meidät muokkaa, ja kuinka suuri osa meistä tulee sisältäpäin? Väittäisin että ympäristön vaikutus ylettyy pitkälle, mutta suurin ajava voima on meidän sielumme/persoonamme/mikä ikinä liekään. Kaiken tämän jälkeen palaamme aina samaan ihmisyyteen, jonka pohjana toimivat perustunteemme. Ja lähes aina samankaltaiset asiat herättävät ihmisessä ilon, surun, vihan jne. tunteita.

Pari aamua sitten heräsin fiilikseen, joka valtaa olemuksen kesän ensimmäisenä päivänä Suomessa, yhtenä niistä päivistä, jolloin pääsee oman elämän romantisoinnin makuun. Se riemu, jonka värit, tuoksut, äänet, lämpötila ja koko elämisen tunne saa aikaan. Se on täynnä odotusta vielä tuntemattomasta, mutta jostain ihanasta. Tunne vahvistui hetki hetkeltä, sillä pian nenääni leijaili Suomi-metsän tuoksu! Mietin, miten on mahdollista haistaa täysin sama kesän tuoksu kuin Suomessa, vaikka olemme näin kaukana? Liekö sitten mielentila vai totuus. En ole ollut suuri Suomi-intoilija, mutta täällä Suomen luonnon merkitys kasvaa päivä päivältä, ja toisinaan kaipaan takaisin hämyisään mäntymetsään tarpomaan pelkäämättä myrkkykäärmeitä, leopardeja tai hyökkääviä piikkisikoja. Myös Suomen masentava yleistunnelma näyttäytyy minulle värikkäämpänä, kun olen riittävän etäisyyden päässä. Kotimaani yleistunnelmaa minulle kuvastavat minulle Kaurismäen elokuvat, kaikki se hämyisyys, traagisuus, pimeys, kylmyys, hiljaisuus, epäsosiaalisuus, villavaatteet, lähes koko kansan kofeiini- ja alkoholiriippuvuus, lista on pitkä. Uskallan väittää olevani jopa hieman ylpeä, kun minulta täällä kysytään mistä olen ja saan vastata, että olen “From Finland”, ja lähes aina ihmiset ymmärtävät sen “From England”, koska mikä Suomi :D Sitten saan korjata ja kertoa meidän 6 miljoonan ihmisen väkiluvusta ja Joulupukista.