Kuuntelemassa hetkeä

Monet varautuvat kulttuurishokkiin, kun matkustavat Euroopasta Intiaan ja ymmärrän mihin se perustuu. Itselleni hurjin reaktio tuli pintaan liikenteessä, kun ensi kertaa nousin taksin kyytiin Delhin kentältä (v. 2019). Kun palasin ensimmäiseltä reissulta Suomeen, oli tilanne kuitenkin päinvastainen. Kulttuurishokki iski kliinisessä kotimaassa, sääntöjen ja lakien hallitsemassa lintukodossa. Puhtaudesta olen tietenkin ikionnellinen, se on etuoikeus suomalaisille, sekä monille muille eurooppalaisille, missä jätehuolto pelaa. Olin kuitenkin täynnä kysymysmerkkejä yhteiskunnan säännöistä, kun palasin Suomeen. Ihmiset odottavat liikennevalojen vaihtumista, vaikka autoja ei näkyisi lähimainkaan. Julkiset kulkevat suurin piirtein ajallaan ja jos pidempiä myöhästymisiä ilmaantuu, kaikki mediakanavat laulaa. Ihmiset elävät rytmitetysti kellon viisaria seuraten ja työpaikalla noudatetaan tiukasti aikatauluja, sillä pelko potkuista on läsnä. Rattiraivo on yleinen ilmiö, joka herää monissa suomala

  Kelailin ohimeneviä hetkiä mielessäni ja muistin Suomessa kirjoittamani päiväkirjamerkinnän noin puolitoista kuukautta sitten. Tahmelan rannassa kauniina syysaamuna, se menee näin: “Pakahdun kauneudesta ja yritän muistaa hengittää. Tämän maiseman ja energian luo tuuli, loistava aurinko, vesi joka hypnotisoi väreilyllään. Luonto ympärilläni, joka tervehtii valoa. Hiljaisuus.  Pian elementit vaihtuvat toisiin. Tuulen kirpeys on helpottava henkäys, joka kuivaa kostean kuuman ihon. Kirkkaasti loistava aurinko näyttää voimansa, mihin kykenee, kun on lähempänä. Vesi, joka virtaa pyhyyttä, parantaa ja saa ihmiset uskomaan. Sama luonto ympärilläni, mutta sen eri muodoissa. Hiljaisuuden paras ystävä melu. Näyttää miten tehokkaasti hiljaisuuden voi peittää. Niissä hetkissä sen löytää sisältä, hetkistä jotka jäävät sydämen lyöntien väliin.” Olin syvällä lähdön tunnelmissa, muutoksen ajat mielessä, ja nyt olen täällä, Intiassa. Elän  hetkeä, jota tuon aikainen minä jo fiilisteli, mutta tietämätt