Länsimainen kulttuurishokki

Monet varautuvat kulttuurishokkiin, kun matkustavat Euroopasta Intiaan ja ymmärrän mihin se perustuu. Itselleni hurjin reaktio tuli pintaan liikenteessä, kun ensi kertaa nousin taksin kyytiin Delhin kentältä (v. 2019). Kun palasin ensimmäiseltä reissulta Suomeen, oli tilanne kuitenkin päinvastainen. Kulttuurishokki iski kliinisessä kotimaassa, sääntöjen ja lakien hallitsemassa lintukodossa. Puhtaudesta olen tietenkin ikionnellinen, se on etuoikeus suomalaisille, sekä monille muille eurooppalaisille, missä jätehuolto pelaa. Olin kuitenkin täynnä kysymysmerkkejä yhteiskunnan säännöistä, kun palasin Suomeen. Ihmiset odottavat liikennevalojen vaihtumista, vaikka autoja ei näkyisi lähimainkaan. Julkiset kulkevat suurin piirtein ajallaan ja jos pidempiä myöhästymisiä ilmaantuu, kaikki mediakanavat laulaa. Ihmiset elävät rytmitetysti kellon viisaria seuraten ja työpaikalla noudatetaan tiukasti aikatauluja, sillä pelko potkuista on läsnä. Rattiraivo on yleinen ilmiö, joka herää monissa suomalaisissa, kun joudumme odottamaan esim. 10 minuuttia lähes liikkumattomassa autossa tai toinen autoilija törttöilee. Toisaalta ymmärrän sen myös, sillä tuntuisi inhimillisemmältä soljua liikenteen mukana, joka ei määrity liikennevalojen värin mukaan. Ennemminkin sen mukaan, onko reitti selvä niin ettei kukaan loukkaannu ja kaikki pääsevät etenemään mahdollisimman sutjakkaasti.

Ravintolassa asiakas voi vetää herneen nenään, jos teellä kestää liian kauan tulla tai annoskoko on liian pieni. Täällä eräässä ravintolassa lähes jokaisella kerralla yksi tilauksen osista unohtuu, riisi tarjoillaan vasta kastikkeen jälkeen, tai ensimmäiseksi tilatulla juomalla kestää 30 minuuttia. Totta kai asiasta sitten sanotaan, kun tuntuu ettei etene, mutta sekin hoidetaan kunnioituksella ja ymmärryksellä siitä, että on kenties ruuhka-aika tms. Kyseisessä paikassa on tästä huolimatta aina loistava ruoka, sekä edullinen hinta, mikä saa asiakkaat palaamaan. 

Täällä tunnen yhteiskunnallista vapautta, kun näen grillikioskin myyjän nukkumassa työajalla, työpaikalla. Jos asiakkaita ilmaantuu, työntekijä herätetään. Intialaisilla on yleisestikin kadehdittavat unenlahjat, sillä he ovat oppineet nukkumaan kaaoksen keskellä. Uni on usein kevyttä ja nukkuvat työntekijät heräävät salamana, kun on aika palvella asiakasta. Julkisia tiloja siivotaan vaikka asiakkaita olisi paikalla, puhelimia käytetään työajalla myös täysin henkilökohtaisiin asioihin, mikä tilanne nyt milloinkin päällä. Kojun voi sulkea, kun siltä tuntuu. Lähikojumme on auki keskimäärin 4h päivässä. Totta kai löytyy myös säädyllisempiä ravintoloita, alueita, palveluja, joissa meininki muistuttaa Suomesta. 

Tähän kaaokseen lisäten voisin puhua aikatauluista laajemmin. “Let’s go” -tokaisu tarkoittaa vain n. 30% kerroista oikeasti, että nyt lähdetään. Voi olla, että kuulen “let’s go”, mutta kahvit odottaa pannussa, joku käärii tupakkia, tavarat ovat pakkaamatta. Aluksi ärsyynnyin tästä hieman, sillä kärsivällisyyteni ei ollut kehittynyt vielä Intia-tasolle. Tällä hetkellä olen kuitenkin jo pitkällä :D “Let’s go” kun kuuluu, otan rennomman asennon sohvalla ja odotan konkreettisia lähdön merkkejä. Tähän liittyy luonnollisesti myös se, että paikkoihin mennään vähintään 30 minuuttia myöhässä, ellei ole äärimmäisen tärkeä asia kyseessä (ei lähes koskaan). Intialaiset ystäväni itsekin vitsailevat, että mennään “Arambol” -aikataululla eli n 1,5h myöhässä. Olen kuitenkin huomannut, että samaa tapahtuu ympäri Intiaa. Totta kai kaupunkien ruuhkat ja ihmispaljous ovat luonteva selitys joustavalle aikataulutukselle. 

Myös hiljaisuus on harvinaista herkkua. Riippumatta asunnosta, meteliä voi pitää läpi vuorokauden. Kerrostaloissa ei nakata käteen sääntövihkoa, kun uusi asukas muuttaa taloon. Elämän äänet, kuten lapsen itku, musiikin tekeminen, television möly eivät ole koskaan ongelma, jos yleisesti tarkastellaan. Toisella reissulla junamatkalla heräsin aamuyöstä siihen, kun intialainen perhe alkoi laulamaan karaokea puhelimeen liitettävällä mikrofonilla. Perheen isä lauloi ja muut riemuitsivat vieressä. Tuolla hetkellä en herännyt rauhallisin fiiliksin, mutta kun huomasin, että ketään kanssamatkustajia ei kiinnosta, päästin irti ärtymyksestä. Yksikään ihminen ei mulkoillut äkäisesti tai käskenyt lopettamaan. Kenties nostivat volyymia kuulokkeissa ja jatkoivat omaan elämään keskittymistä, tai nukkumista. Myös pelkästään temppelien paljous ylläpitää yleistä melua, kun lukuisia hindulaisuuden juhlapäiviä vietetään monta päivää putkeen, jolloin temppeleistä raikaa musiikki tuntikausia päivässä. 

Nautin suunnattomasti tämän maan ja kansan inhimillisyydestä elämää kohtaan. Näin suuri väenpaljous asettaa säännöt ja lait toissijaisiksi, kun taas käytännön asiat ensisijaisiksi. Totta kai epäkohtien määrä on myös valtava, mutta on helppo kritisoida, kun Suomen väestö on 0,4% Intian väestöstä. Tämä ihmispaljous, uskonto, lämmin ilmasto ja vuodenajat, luonnon ja sen eläinten mahtipontisuus sekä läsnäolo ovat tekijöitä, joiden pohjalle on rakentunut täysin omanlaisensa kiehtova, värikäs, rauhallisen kaoottinen yhteiskunta. 

Ps. Jos herää mielenkiinto jotakin tiettyä aihealuetta kohtaan, niin ehdotuksia pliis! Välillä vaikea jäsennellä ajatuksia, kun on niin paljon sanottavaa monesta asiasta. Toivottavasti näistä saa jotain irti :)

Lisään erillisen linkin kuviin myöhemmin.

-Alma